PUOLUSTUSVOIMIEN KULJETUSJOUKKOJEN JA AUTOPATALJOONAN HISTORIAA

Autojoukkojen perustaminen

Vapaussodan aikana todettiin autojoukkojen tarpeellisuus tärkeäksi armeijalle. Vuoden 1918 alussa perustettiin Helsinkiin salainen järjestö, Helsingin etappi. Järjestöön kuului osastona myös autokomennuskunta. Autokomennuskunnan päällikkönä toimi silloinen filosofian maisteri, myöhempi korkeimman oikeuden presidentti Toivo Tarjanne. Ajoneuvokalusto oli pääasiassa saatu yksityisiltä henkilöiltä ja siihen kuului Helsingin valtauksen aikoihin 10 autoa. Valtauksen yhteydessä etappi alkoi toimia julkisesti ja kalustoa täydennettiin venäläisiltä vallatuilla ja takavarikoiduilla autoilla. Kalustomäärä nousi 23 autoon.

Etappi oli merkittävä historiallisesti, koska se oli Suomen armeijan ensimmäinen moottoriajoneuvomuodostelma. Komennuskunta ei ollut alkuperäisessä muodossaan pitkäikäinen, sillä se muutettiin 1.5.1918 Armeijan Uudenmaan Insinööripiirin Autovarikoksi. 1.7.1918 nimi jälleen vaihtui, kun määrättiin muodostettavaksi Yleisesikunnan autokomennuskunta. Komennuskunta vaihtoi vuoden aikana kolmesti majoituspaikkaa ja päätyi lopulta Turun kasarmeille Maneesikadulle. Maisteri Tarjanteen jälkeen päälliköksi määrättiin lääketieteen ylioppilas V. Vartiainen kunnes 23.11.1918 vakinaiseksi päälliköksi määrättiin jääkärikapteeni Lennart Nordensvan.

Nimenmuutokset jatkuivat. 20.1.1919 Sotaministeriö määräsi käskyllään perustettavaksi Suomen autojoukot. Tämä päivä on vielä nykyään autojoukkojen vuosi-/perinnepäivä. Tuolloin Suomen autojoukkojen vahvuus oli 5 upseeria, 17 aliupseeria ja 64 miestä. Joukkoihin kuului esikunta, varikko, korjauspaja ja ohjaajakoulu. Miehistönä oli pääasiassa Helsingin etapin entistä henkilökuntaa, jonka sotilaallisuus oli sangen kirjavaa. Tätä osoittaa seuraava kohta autojoukkojen päiväkäskystä vuodelta 1919: ” Värvätyt autonkuljettajat eivät saa virkapuvussaan ollessaan nostaa lakkia esimiehiä tervehtiessään ja on heidän muutenkin käyttäydyttävä sotilaallisesti”.

Alkuajat

Autojoukot saivat ensimmäiset 41 alokasta 10.2.1919. Alokkaat olivat vapaaehtoisia teknisen korkeakoulun oppilaita, jotka saivat luvan palveluksen ohella jatkaa opintojaan korkeakoulussa. Ensimmäinen saapumiserä alokkaita varsinaisten kutsuntojen kautta saapuivat 24.10.1919. Suomen autojoukot käsittivät aluksi kaksi komppaniaa, mutta koska kuljetustarvetta tällä määrällä ei kyetty hoitamaan, perustettiin Viipuriin 3. komppania 10.10.1919.

Kirje kotiin, Helsinki 2.11.1919 (otteita)

Kotiväki armahin!

Sotilaita mä oon, autojoukoilta tuon tervehdyksiä näin Helsingforssista päin.

Kyllähän täällä olisi, kun aina olisi sunnuntai. Nytkin aamulla saatiin vehnästä, harjotusta vain tunnin verran, luento, urheilutunti, ja loput volmaa. Kyllä tämä päivä on kankutellut, mutta taas se huominen. Se ottanee kovalle jälleen.

Kuten jo kirjoitin saa tänne voita lähettää. Ostin tosin puoli kiloa 14 mk, mutta taitaa tulla helpommaksi sieltä käsin.

Lomalle kaupunkiin alan päästä nyt, vaikka joka ilta 9 asti, mutta koska meillä on vallan mitättömät puvut, tyylikankainen pusero, jonka läpi tuulet puhaltavat, niin ei tehe mielikään ulos. Mutta kaipa kohta sarkapuvutkin ja manttelit saadaan ja silloinhan tässä alkanee volua ajatkin.

No mitenkähän siellä Kajaanin Lehdessä jaksavat. Täällä ei tule kirjoitetuksi mitään, ennen kuin tämä elämä hiukan tasaantuu. Sittenhän se alkanee.

Äiti Kekkoselle toivon terveyttä ja Isä Kekkoselle työintoa ja kaikkea hyvää, joten kaikille tutuilleni saan ilmoittaa täten.

Hyvästi ja terveisiä kaikille tutuille.

Urho pojalta. Osoite: Helsinki, Autojoukot II kompp, Uudenmaan kasarmi

Urho-poika oli siis tuleva Suomen Tasavallan pitkäaikainen presidentti, joka piti yhteyttä muihin Autopataljoonan aseveljiinsä koko elämänsä ajan. UKK:n yhteydenpito tapahtui varsin luontevasti jo siitä syystä, että hän oli Autojoukkojen Helsingin killan kunniajäsen ja tätä kautta hänellä oli hyvä kanava muihin reservin autosotamiehiin.

Autojoukkojen toiminta ei noina aikoina rajoittunut yksinomaan puolustuslaitoksen ajoihin, vaan esim. vuosina 1919-20, jolloin maamme syrjäseutujen liikenneolot olivat vielä sangen huonot, kuljettivat autojoukkojen etappikolonnat vaikeissa olosuhteissa elintarvikkeita Sortavalasta Suojärvelle ja Porajärvelle sekä Rovaniemeltä Inariin.

Omat vaikeutensa oli ajojen suorittamisessa myös pääkaupungissa. Tätä osoittaa seuraava autojoukkojen päiväkäsky 7.11.1919, jossa sanotaan:” Koska Mannesman-Mulag vaunuihin ei vielä ole saatu kumipyöriä ja siis tavallista suuremmalla tärinällä aiheuttavat autojen lyhtyjen sammumisen, tulee niitä kuljettavien autonohjaajien huomauttaa käyttäjille tästä epäkohdasta, jotta ajot saataisiin toimitettua päivänvalon aikana”. Näistä rautapyöräisistä autoista oli monenlaista muutakin harmia. Silloinen autontarkastaja Blomqvist kertoo, että liukkaalla kadulla pyrki auton etupää varsinkin kaarteissa väkisin liukumaan jalkakäytävälle ja kun etupyörät joutuivat raitiotiekiskoille, luisuivat ne pitkin niitä, kääntelipä pyöriä mihin suuntaan tahansa. Mannesman- Mulagien kuljettajien ja raitiovaununkuljettajien keskinäiset välit olivatkin tuolloin kuulemma auttamattomasti poikki, sillä raitiotiekiskojen käyttöoikeudesta oli jatkuvasti erimielisyyttä.

Autopataljoona

Autopataljoonan historia alkaa vuoden 1920 lopulla, sillä 15.11.1920 perustettiin Suomen armeijan autojoukkojen jatkajaksi Autopataljoona niminen yksikkö. Se käsitti esikunnan, kaksi komppaniaa varikkoineen ja korjauspajoineen. Nimenmuutoksen yhteydessä Helsingin kaksi komppaniaa yhdistettiin ja Viipuriin jäi siten 2. komppania. Helsingin komppaniat sijoittuivat Katajannokalle, ja pataljoonan muut osat eri puolille kaupunkia. Autopataljoonan sotureiden yhteinen kaulus- ja olkainlaatanväri oli violetti ja jopa urheilupaitojen väri oli violetti.

Pataljoona sai uuden komentajan v. 1921, jolloin tehtävään määrättiin jääkärikapteeni J L Knaapi. Seuraavat vuodet olivat pataljoonalle sekä henkilö- että kalustovahvuuden aikaa. Kaluston hankinta harkittiin huolella. Niinpä v. 1923 järjestettiin tarjolla olevien erimerkkisten autojen kesken 10 000 km:n pituinen kilpailu. Kilpailun tuloksen perusteella ostettiin pataljoonaan 20 kpl Benz-, Daimler- ja Mercedes kuorma-autoa. Automerkkien lajivalikoima oli todella kirjava. Oli mm saksalaisia Benzejä, Daimlereita ja Opeleita, ”Fiiatteja”, ”Relluja”, ”Citikkoja”, Packardeja sekä Chevroletteja. Buick, Willys- Knight, Studebaker, Lincoln ja tietysti Mersu oli edustettuna. Ja viettihän “Valkoinen kenraali” Mannerheiminkin käytössä ollut Rolls Royce Alpine Eagle vm 1915 pataljoonassa viimeisiä päiviään ennen ansaitulle levolle pääsyään. ”Rolssi” siirtyi vuonna 1930 Sotamuseolle ja siitä tuli Suomen ensimmäinen museoauto.

Moottoriajoneuvoja pidettiin tuohon aikaan niin vaativina, että niiden kuljettamiseen ajateltiin vaadittavan insinööritaitoja omaava henkilöstö. Autojoukot olivat asettaneet koulutettaville korkeat koulutustasovaatimukset. Vertailtaessa koko sotaväen ja autojoukkojen vuoden 1919 koulutusta todetaan, että autojoukkojen moottoriajoneuvojen kuljettajiksi koulutettavilla oli huomattavasti parempi peruskoulutus kuin muilla asevelvollisilla (autojoukoilla asevelvollisista 28 % oli ylioppilaita tai paremmin koulutettuja, kun taas muulla sotaväellä ylioppilaita oli vain 1,8 % asevelvollisista). Voidaan siis puhua varsinaisesta eliittijoukosta. Eliittijoukoille kuuluu myös kunnon varusteet. Ajo-asuna oli kokonahkainen tyylikäs ajoasu koppalakkeineen ja kunnon ajohanskat. Osa autoista oli vielä alkuaikoina avo-ohjaamoilla varustettu eikä lämmityslaitteita ollut. Myös moottoripyörien määrä ajoneuvokannasta oli huomattavan suuri.

Kuljettajien oma aloitteellisuus ja neuvokkuus olikin tuolloin korkeata luokkaa. Toisten apuun ei vähällä turvauduttu. Tätä kuvaa hyvin seuraa silloisen autontarkastaja Blomqvistin kertoma tapaus: ” Kerran erään auton kardaaniakseli katkesi Oulun ja Kuusamon välillä. Matka ei keskeytynyt, vaan kuljettaja viilasi katkenneet päät litteiksi, asetti rautapalaset vastakkain ja puristi ne henkseliraudoilla yhteen. Ja matka jatkui keskeytymättä Helsinkiin”.

Organisaatiomuutoksia kuitenkin tapahtui. Vuonna 1924 lisättiin pataljoonaan 3. komppania sijaintipaikkakuntana Helsinki. Aliupseerikoulu oli toiminut tilapäisvoimin vuodesta 1920 lähtien. Vakinaiselle kannalle se saatettiin 1924.

Vuoden 1926 kuluessa koottiin pataljoonan hajalleen majoitettuja osia Fredrikinkadun kasarmeihin, mutta osia jäi edelleen myös muualle. Viipurissa ollut 2. komppania liitettiin Kuormauspataljoonaan vuonna 1927. Tästä lähtien Autopataljoona toimi kokonaisuudessaan Helsingissä, tosin yhtä komppaniaa pienempänä.

Toukokuun 16. päivän juhlallisuuksien yhteydessä v. 1927 sai pataljoona lahjoituksena oman lipun. Lipun oli suunnitellut ja piirtänyt professori Carolus Lindberg ja tämä sama lippu luovutettiin v. 1957 pataljoonan vuosipäivänä silloiselle Autopataljoonalle. Lipun violetilla pohjalla oli vielä nykypäivänäkin automiehille tuttu kullan värinen siipipyörä.

Vihdoin Taivallahteen

autopataljoonan_kasarmi_taivallaahti.jpg

Taivallahden Autolinna Mechelininkadulta päin.

5.9.1930 Autopataljoonan nimi muuttui Huoltopataljoona 1:ksi. Pataljoonan vahvuus oli jo tätä ennen pienentynyt, sillä upseereita oli siirretty muihin joukko-osastoihin. Tämä olikin Huoltopataljoona 1:n lopun alkua, sillä 1.5.1934 Huoltopataljoona lakkautettiin ja siitä muodostettiin Helsingin Autokomppania. Tehtäviksi määrättiin alokaskoulutus, tekninen koulutus, ajopalvelus ja aliupseerikoulutus. Yksikkö oli nimensä mukaisesti vain komppania, eli vahvuudeltaan sama kuin alkuperäinen Suomen armeijan autojoukot.

Automiesten kiertolaisena olo päättyi vihdoinkin vähitellen v. 1935- 38, jolloin Helsingin Autokomppania muutti kokonaisuudessaan uusiin Taivallahden funkis- tyylisiin kasarmeihin - Autolinnaan. Ensimmäiset osat muuttivat 5.-7.10.1935 Fredrikinkadun kasarmeista upouuteen pohjoismaiden nykyaikaisimpaan sotilaskasarmiin. Nuori Puolustusministeriön arkkitehti Martta Martikainen (myöh Martikainen-Ypyä) kuunteli automiesten toiveita suunnitellessaan Taivallahden kauniita kasarmeja. Hän suunnitteli kasarmialueen nimenomaan ajoneuvotoimintaa varten. Kasarmirakennuksen kulmat olivat pyöristettyjä, jolloin autoilla ajo oli helpompaa. Autohalli ja korjaamorakennus olivat läpiajettavia ja oviaukot niin väljiksi, että vielä nykyisetkin kuorma-autot niistä mahtuisivat kulkemaan. Kaikki kasarmissa käyneet varmaan muistavat ruokalarakennuksen maailmankartan, jossa Kultainen Suomi on edelleen alkuperäisen kokoisena. Kauan ei Autokomppania saanut nauttia uusista kasarmeista. Talvisota 1939 katkaisi rauhallisen kehityksen ja komppania hajotettiin, koska henkilökunta tarvittiin kenttäarmeijan muihin moottorialan tehtäviin.

Autojoukkojen perinteen ketju katkesi hetkellisesti, kunnes Mänttään perustettiin Huoltokoulutuskeskus. Koulutuskeskuksessa oli myös moottoriajoneuvoalan koulutusyksiköitä, jotka siirrettiin 15.11.1942 Lahden Hennalaan, jossa sen nimi muuttui Moottoriajoneuvokoulutuskeskukseksi. Koulutuskeskuksen johtajana toimi mm. Maj Roste, joka oli entisen Helsingin Autokomppanian upseereita. Koulutuskeskusta voidaan pitää Autopataljoonan myöhempien aikojen edeltäjänä, sillä tästä muodostettiin 3.3.1945 Huoltokoulu 3, joka jatkoi työtä aluksi Hennalassa ja myöhemmin Hollolassa. Koulun johtajana toimivat mm. Maj P. Jokirinta ja maj K Taskinen.

Taivallahden kasarmit olivat 8 vuoden ajan muiden sotilasjoukkojen majoitustiloina.

30.9.1947 Taivallahteen siirtyi Hollolan Huoltokoulu 3, johon liitettiin Helsingin Komennuskunnan auto-osasto, joka oli majoittuneena tänne. Puolustuslaitoksen uudelleen järjestelyn jälkeen Huoltokoulu 3 muutettiin väliaikaisesti Autopataljoonaksi 15.3.1952. Pataljoonaan kuului tuolloin esikunta, huolto- ja tekninen toimisto, moottoriajoneuvokoulu, joka käsitti koulukomppanian ja kantahenkilöstön moottoriajoneuvokurssit ja autokomppanian. Lisäksi olivat esikunnan alaiset varastot, huoltola ja korjaamo. Puolustuslaitoksen Helsingin autokorjaamo lakkautettiin ja liitettiin pataljoonan yhteyteen 31.11.1957.

autopatalj_4006.jpg

Autopataljoonan ohimarssi Pohjoisella Hesperiankadulla

1.1.1957 vahvistettiin joukko-osaston nimeksi Autopataljoona ja samalla pataljoona sai oman kunniamarssin. 20.1.1957 luovutettiin sille Autopataljoonan lippu ja perinteet.

Bensiinihusaarien marssi:

(Säv. Kas , Suomessa puuroa..")

Sotataito ja -into ne kasvavat vaan
ja me seuraamme tekniikan teitä.

Ajoneuvoja armeijan kuljettamaan
esimiehemme koulivat meitä.

Puku musta se kiiltää ja kimmeltää,
ja marssimme uljaina pystyssä pää.

:,: Tään ensi maljan, huraa,
sen , veikot , sen Majuri saa :,:

Jalot Fiatit, Benzit ja Rolls-Roycet
joka miehelle maksavat vaivan.

Mulagit sekä Daimlerit, Packardit,
ne on autojen parhaita aivan.

Samoin moottoripyörämme mainiot on,
hakamerkki on Harley-Dawidson.

:,: Tään toisen maljan, huraa
sen bensiiniorhit saa :,:

Kuten leikki se meiltä vain käy ajo tää
sekä päivällä että myös yöllä.

Ja jos ryssäkin vastaamme rynnistää,
parabellumit meillä on vyöllä.

Ja he etteivät ilmasta kyttäillä vois,
niin me huippaamme hetkeksi maantieltä pois.

:,: Taas malja pohjaan, huraa,
sen kunto ja toveruus saa :,:

Ylämäissä, jos vauhtimme vaimentuu,
niin me koplaamme ykköseen asti-

ja kun laulaa me muistamme naurussa suu,
sujuu santsikin näin mukavasti.

Mutta koskaan me emme voi unhottaa
omaa ylvästä ykkösen (kakkosen),
kolmosen komppaniaa.

:,: Tään viime maljan , huraa,
pataljoonista parhain saa :,:

Ja kutsu kun kuuluu ja käsky käy,
joka mies toki tehtävän täyttää.

Eturintamaan silloin hän ennättäy,
Esimerkkiä toisille näyttää.

Reino ”Palle” Palmroth 1924.

Autopataljoonassa varusmiespalveluksessa oleva Reino Palmroth alias Reino Hirviseppä sai tehtäväksi majuri Ensio Norhströmiltä laatia Autopataljoonalle oman marssin. Marssin sanoihin sisältyy historiallista tietoutta. Siinä mainitaan autosotamiesten musta nahkapuku ja armeijan silloiset automerkit. Marssilaulusta kuvastuu miesten ylpeys omasta eliittiaselajistaan.

Autopataljoonassa moottoriurheilulla oli varsin vahva sijansa. Paitsi, että pataljoonassa järjestettiin sisäisiä liikennekilpailuja niin henkilökunnalle kuin varusmiehillekin, Autopataljoonasta osallistui henkilöstöä vakavimpiinkin kisoihin. Alkuaikoina pataljoonan komentaja majuri Nordensvan ja autontarkastaja Blomqvist mekaanikkona osallistuivat Helsinki- Tukholma maantieajoon, jonka he voittivat. Myöhemmin Blomqvist voitti moottoripyörän Päijänneajot useita kertoja. Vuonna 1950 opettaja Matikainen voitti sivuvaunuluokan. 1951 opettaja Männistö saavutti voiton koko kilpailussa ja seuraavana vuonna sivuvaunuluokassa. Päijänne ajoihin osallistumista jatkettiin Autopataljoonan lakkauttamisenkin jälkeen Kaartin Pataljoonan automiesten voimin aina 1990- luvulle saakka ja pidettiin yllä tätä historiallista perinnettä.

Autopataljoonan ja edeltäjien joukko-osastojen komentajat

  • Helsingin etapin autokomennuskunnan päällikkönä FM Toivo Tarjanne.
  • Yleisesikunnan autokomennuskunnan ja 20.1.1919 lähtien Suomen armeijan autojoukkojen päällikkönä majuri Lennart Nordensvan vuosina 1919-1921.
  • Autopataljoonan komentajana majuri J. L. Knaapi 1921-1926
  • Autopataljoonan komentaja ja 5.9.1930 Huoltopataljoona 1:n komentajana evl. K.G.Heinrichs.
  • Huoltopataljoonan komentaja E. Nordström 1933-1934.
  • Helsingin autokomppanian päällikkö majuri R. Boijer 1934-1939
  • Huoltokoulu 3:n johtaja majuri K. Tarkiainen 1945-1947
  • Huoltokoulu 3:n johtaja ja 15.3.1952 lähtien Autopataljoonan komentaja evl. Y. Aaltonen 1947-1957.
  • Autopataljoonan komentajat everstiluutnantit P Rautiainen 1957-1961, A. Airo 1961-1962, K. Paimela 1962-1964, U. Tuloisela 1964-1965, H. Kouri 1965-1966, E. Vuolento 1966-1967 ja M. Annila 1967-1968.

Autopataljoona ja sen lakkauttaminen itsenäisenä joukko-osastona

Itsenäisen ja kaikkien helsinkiläisten tunteman joukko-osaston Autopataljoonan historia päättyi 30.9.1968, jolloin varusmiesosat liitettiin Kaartin Pataljoonan Autokomppaniaan Taivallahdessa ja Moottoriajoneuvokoulu siirtyi Lahteen Huoltokoulutuskeskukseen. Katajanokalta Taivallahden kasarmialueelle siirtyneeseen Kaartin Pataljoonaan jäivät kuljetuspalvelut, Sotilaspoliisikoulu ja pienentynyt korjaamo. Ennen lakkauttamista 1968 Autopataljoonan kokoonpano oli seuraava :

  • Esikunta
  • Koulukomppania, jossa annettiin alokas- ja kuljettajakoulutus. Alokkaat saapuivat kolme kertaa vuodessa. Sotilaan peruskoulutusjakson jälkeen toteutettiin noin kuukauden kestävä kuljettajakoulutuskurssi. Koulutuksen autokalusto koostui kotimaisista Sisusta, Vanajasta ja englantilaisista Thames kuorma-autoista
  • Autokomppania toteutti itse kuljetustehtävät. Hallitoimistossa otettiin vastaan kuljetustilaukset ja käskytettiin ajotehtävät. Henkilöautojoukkue toteutti henkilökuljetukset. Kalustona oli isoja amerikkalaisia mustia autoja sekä vastapainona kuplavolkkareita ns suoralla vaihteistoilla varustettuna sekä jokunen Ford Transit henkilöpakettiauto. Erikoisautojoukkueen kalustona oli mm Gaz 69 sekä Uaz maasto-autoja sekä kaksi röntgenkalustolla varustettua autoa, säteilynmittausauto, muutama maastosairasauto sekä kolme linja-autoa ryhmäkuljetuksiin. Kuorma-autojoukkue muodostui lähinnä Sisu ja Vanaja merkeistä. Erikoisuuksina oli yksi Volvo Viking, jolla kokeiltiin polttoaineena pilkkeitä eli kokeiltiin, vieläkö sota-aikana yleinen häkäpyttyauto olisi tarpeen tullen mahdollista. Man- kuorma-autolla taasen kokeiltiin, kuinka pirtu toimisi polttoaineena. Pirtu haettiin Rajamäen tehtaalta, jossa se luovutusvaiheessa denaturoitiin.
  • Sotilaspoliisikoulussa, joka oli perustettu 1963 Autopataljoonan yhteyteen annettiin aliupseereille alan koulutusta painopisteenä liikenteenohjaus, henkilövalvonta ja alue-etsintä. Vuodessa järjestettiin kolme kolmen kuukauden kurssia. Oppilaita oli eri joukko-osastoista ympäri Suomea kaukaisimpien tullessa Lapin Jääkäripataljoonasta. Kurssivahvuus oli noin 20-30 aliupseeria. Sotilaspoliisikoulu oli luonteva väylä myös siviilipoliisin koulutukseen ja ammattiin. Eräältäkin 20 hengen kurssilta 16 sotilaspoliisikoulutuksen saanutta aliupseeria lähti opiskelemaan Poliisikouluun.
  • Korjaamo, joka oli sen ajan alansa huippua ja jonka siviiliasentajat kykenivät erittäin monipuolisiin korjaustöihin aina auton maalaamiseen saakka.
  • Moottoriajoneuvokoulussa koulutettiin puolustusvoimien henkilökuntaa niin upseereita kuin aliupseereitakin kuljetusalan tehtäviin koko valtakuntaan, kuten esimerkiksi puolustusvoimien liikenneopettajat. Kalustona oli tavanomaisen ajoneuvokaluston lisäksi ATS- telavetäjiä, Zil- ja Unimog- maastokuorma-autoja
  • Taivallahden ruokalaan tukeutuivat komennuksellaan monet ympäri Suomea kuljetustehtävissä olevat autosotamiehet Autopataljoonan oman henkilöstön lisäksi, joten käytännössä ruokaa sai 24 tuntia vuorokaudessa

autopatalj_1002.jpg

Rakenneopetusta

Autopataljoonan lisäksi puolustusvoimien autojoukkoihin kuuluivat neljä erillistä ja itsenäistä autokomppaniaa: 1. ErAutoK Oulussa, 2. ErAutoK Turussa, 3. ErAutoK Kouvolassa ja 4. ErAutoK Hämeenlinnassa. Nämä autokomppaniat ovat nykyään liitetty osaksi muita puolustusvoimien joukko-osastoja organisaatiomuutosten myötä.

Automiehet Kaartin Pataljoonan organisaatioon

Kuljetukset eivät tosin vähentyneet Autopataljoonan lakkauttamisen seurauksena vaan lisääntyivät koko ajan. Ajojen järjestelijöillä riitti pohdittavaa ja suunniteltavaa, mitkä kuljetukset voidaan toteuttaa ja miten. Taivallahdessa ”automiesten kehdossa” Autokomppania toimi aina vuoteen 1996 saakka, jolloin muodostettiin Kaartin Pataljoonasta ja Uudenmaan Jääkäripataljoonasta nykyinen Kaartin Jääkärirykmentti. Nykyään Autokomppania tunnetaan Kaartin Jääkärirykmentin Kaartin Pataljoonan Kuljetuskomppaniana. Tosin Santahaminan tilanpuutteista johtuen ajojärjestely- ja kuljetustoimintaa sekä pienimuotoista autonhuolta ja -korjausta jäi Taivallahteen vielä joiksikin vuosiksi.

Kaartin Pataljoonan Autokomppaniana toimiessaan kuului komppaniaan koulutusosasto ja kuljetusosasto. Koulutusosastossa koulutettiin edelleen varusmieskuljettajat pääkaupunkiseudun eri joukkojen tarpeisiin. Kuljetusosastossa oli taasen valmiit kuljettajat, jotka toteuttivat Pääesikunnan, Puolustusministeriön ja muita pääkaupunkiseudun- ja Etelä-Suomen henkilö- ja materiaalikuljetuksia vuosittain noin 2,5 miljoonaa kilometriä.

Uudelleen organisointien myötä 1990- luvun alussa jouduttiin Kaartin Pataljoonan 2. komppania lakkauttamaan ja siirtämään osat Autokomppaniaan Esikuntaosastoksi. Perustetussa Esikuntaosastossa palvelevat varusmiehet hoitivat erityistehtävistä aina lähetti- ja kirjuritehtäviin lähinnä Pääesikunnan ja Puolustusministeriön sekä pääkaupunkiseudun eri puolustusvoimien muiden esikuntien ja laitosten hyväksi. Tässä vaiheessa Autokomppanian varusmiesvahvuus oli varsin huomattava ollen parhaimmillaan pitkälti yli 300. Tällöin Taivallahden kasarmin tiloissa oli todella ahdasta. Hetkellisesti jouduttiin koulutusosaston majoitussänkyjä laittamaan jopa kolme päällekkäin uusien alokkaiden saapuessa palvelukseen. Oli siinä ylimpään vuoteeseen kipuamista ja melkoinen riskitekijä, josta kuitenkin selvittiin ilman haavereita.

Automiesten päivät olivat pitkiä. Ajoihin lähdettiin jo ennen ”Intin” virallista herätysaikaa ja kömmittiin takaisin vuoteeseen puolen yön aikoihin. Ajojen järjestelijällä oli haasteita saada toteutettua kuljetustehtävät siten, että kuljettajat saivat riittävän levon. Lähes päivittäin jouduttiin kuljetusten tilaajille ilmoittamaan, että auto on kyllä käytettävissä, mutta ilman kuljettajaa. Ajoittain oli vaikeuksia jopa saada maksettua tietyille varusmieskuljettajille päivärahat ajoissa lukuisten ajotehtävien vuoksi. Ei ollut harvinaista, että päivärahoja maksettiin osalle varusmiehiä aamulla ennen herätystä tai hiljaisuuden jälkeen yöllä. Vähitellen puolustusvoimissa mm virkamatkakuljetuksissa siirryttiin nykyiseen malliin, jossa puolustusvoimien henkilökunta pääsääntöisesti itse toimii kuljettajana ja varusmieskuljettajia käytetään enemmän palvelemaan varusmieskoulutusta sekä erityis- ja materiaalikuljetuksia.

Lähdeaineistoa:

Raimo Moilasen väitöskirja:
”Suomen armeijan moottoriajoneuvoalan koulutus vuosina 1919-1939”
Helsingin Yliopiston Kasvatustieteenlaitos 2002

Helsingin Reservinsanomat 1968

Kirjoittajat:

Timo Koukkari Autojoukkojen Helsingin killan puheenjohtaja

Heimo Yrjönsalo Autojoukkojen Helsingin killan II varapuheenjohtaja

MAAN ÄIDIN SYLVI KEKKOSEN ELITE

Moottori-lehden numeron 10/2013 artikkeli edesmennen Tasavallan Presidentti UKK:n puolison Sylvi Kekkosen käytössä olleesta Moskvitsh Elite 408:sta. Auto oli Autopataljoonankin käytössä hänen käyttönsä jälkeen.